Ah.

wtf

Voihan hemmetti, tää ei menny läheskään niin ku tän piti. Koitin rajottaa itteäni, ja oon nyt 2 pv eläny 2 ruisleivän ja muutaman viinirypäleen voimalla. Tää käänty nyt siihen, et koitan itte parantaa itteäni ja nyt en enää syökään mitään. Nyt tajuun miks lääkäri sano, ettei saa koittaa lopettaa ite.. Se vissiin pitäis koittaa vaan vähentää ja muuttaa terveellisemmäks, et saisin kaikki tarvittavat vitamiinit.

Oon älyttömän pettyny itteeni. Niin pettyny, et voisin rangaista itteäni. Tavallaan oon tehny sen jo, sairastumalla. Tarvisin enemmän tukea asian suhteen, et mun olis helpompi puhua kaikesta. Siitä, miten viha kasaantuu, kun koitan hillitä itteäni tai siitä mielihyvästä mitä saan syödessäni. Terapiakäynnit alkaa vasta helmi- tai maaliskuussa.

Nyt syön juustoa. Tuli tunne, et jotain on saatava suuhun. Kuitenkin kahen siivun jälkeen alko jo allöttään, ei pysty enempää. Ei tarvi edes kieltää. En tiedä, voisko mulla olla EDNOS kuitenkin, jos tää on tällästä heittelyä.. Onneks pia on lääkäri.

Ahdistava joulu, mene pois!

Se kaikki kesti viikon, se hyvä. Nyt tää on taas tätä samaa paskaa kiukuttelua. Perjantaina meidän piti Nallen kanssa keskustella. Ei, hän halus olla erakkona. Sovittiin sitten, et nähään lauantaina keskustassa. No me nähtiin, mut ei kahden. Ja sitä paitsi hän oli niin väsynyt raskaan työpäivän jälkeen... Ja tänään ei sitten ees kerinny, kun töihin lähti ja tullessaan soitti menevänsä kotiin. Sitten se suuttuu kun en oo voinu kertoa. Mä en voi vaan pamauttaa sille missää facebookissa et hei muru mulla on syömishäiriö. Se sekois, se ei tietäs miten toimia ja se alkais pitää mua ihan hulluna. Se asia tarvii käsitellä ja haluun nähdä/kuulla sen, et asia on ymmärretty oikein.

Voisko oikeesti olla, et muhun on iskeny masennus taas? Mua itkettää ja harmittaa, enkä haluu puhuu kenellekään. Tuntuu, et oon taakka. En haluu pilata kenenkään päivää. Toistaseks oon tarpeeks vahva estämään itteni vahingoittamisen. En kestäis sitä häpeää. Ja muutama kelle puhun, ei ymmärrä et oon tosissani.

Mua ahdistaa joulu ja jouluruoat.. Voisin skipata koko juhlan.. Äidilläkään enää muuta kun vähän pöperöä, ei mitään kummallista lahjojen jakamistakaan taida tapahtua.

Nalle

Tuntuu niin pahalta. Yritin taas. Nallen kans sovittiin kahvittelut ja pulkkamäet ja suunnittelin, et olisin sit kaiken jälkee kertonu sille. Se olis ymmärtäny. Mut se peru kaiken. Hällä on erakko-olo. Noh, sanoin tietty, et olis mulla asiaakin ollu. Ehkä vähän huonoon paikkaan, koska hän suuttu etten voinu sanoo, et oli asiaa. Kuitenkin, saa jäädä nähtäväks, millon pystyn kertoon. En mä voi sitäkään syyttää siitä, et se tekee vaan koko ajan vaikeemmaks.. Tänään on perjantai, viikon masentavin päivä.

Palaan vielä.

Itkua & itkua

Taas mä itken. Oon koko illan koittanu kertoo Nallelle totuuden. Se on niin kylmä mua kohtaan.. Jos se vaan tietäs mitä mä koen.. Hän aina painottaa sitä et ei osaa auttaa ja hermostuu kun alan itkemään enkä pysty puhumaan. Se älypää ei tajuu halata sillon vaikka oon sen monesti sanonu, et se auttaa. Nytkin kerroin itkeväni ja se ei vastanu 10 minuuttiin. Sit se vastas "ai mitä, sori pelasin", eikä ees viittiny kattoo mitä olin laittanu aikasemmin. Sit sanoin siitä, et voisko sitä kiinnostaa vähän enemmän. Sit se sano, et mäkin oon aina samanlainen. Vittu ei sitten. Ei tarvi kuunnella. Turha sen on syyttää mua, kun joskus kuulee mitä oon sen selän takana joutunu kokemaan. Ei sen touhut tee yhtään helpommaks kertomista. Vaikeuttaa vaan. Ja kuinka niin oon samanlainen? Mä yritän olla niin hyvä ystävä kun voin ja kuuntelen kaikkia mielelläni. Harmi, et hän on nyt kokenu jäävänsä tästä hauskuudesta pois. Ihan ku mä olisin sen takana. Ehkä hän ei ite vaan voi kertoo edes sitä, et joku on vialla. Kaikkea kun ei nää nettimaailman läpi eikä varsinkaan jos toinen ei puhu.

Mä oon itsetuhonen. Taas. Mä oon taas tässä pisteessä, missä olin puol vuotta sitten. Nitistin masennuksen, mut se palaa. Se palaa pahempana takas. Missä kaikki on? Missä se tukikivi on mihin ennen pystyin nojaamaan? Nyt tunnen olevani niin yksin pimeässä. Kukaan ei oo täällä mun kanssa karkottamassa pahaa mun sängyn alta, kukaan ei halaa mua kun pelottaa, kukaan ei kuivaa kyyneliä. Missä Nalle on? Miksei se nää, et sen tyttöystävä ei voi hyvin? Onks se niin sokee, ettei tunnista merkkejä? Jos mä sanon sille miten asiat on, se lähtee. Se ei kestä enää. Masennus oli niin paha paikka sille, et ei se jaksa enää. Jään lopullisesti yksin. Ja se lähtee armeijaan. En haluu stressata sitä enempää.

En tiedä mitä mä teen. Koulu alkaa tammikuussa, ja jos siellä tiedettäs mitä koen, mut potkittas pihalle. En todellakaan oo valmis sosiaali- ja terveysalalle. Hoidotki alkaa varmaan vasta tammikuussa. Osastolle en voi mennä, kouluun on pakko mennä. Mä en tiedä kenelle mä soitan keskellä yötä puhuakseni perhosista ja kukkasista, et pahat ajatukset menis pois, en tiedä ketä aidosti jaksaa kuunnella mun angstia, en tiedä ketkä välittää aidosti..

My teddy

Ihan ensiks, mulla on toisessa blogissa arvonta käynnissä, ja siellä voi sitten jotain kivaa joulun jälkeisinä päivinä voittaa. Blogiin pääset tästä.

Mun poikaystävä tuli eilen mun luo. Mulla oli tietenki kaikki sivut auki, mm tää blogi. Se sitten tuli koneelle ja kysy, et mikä tää on. Sanoin vaan, etten tiedä. Onneks se ei osannu kattoa nickiä tai osotetta, sano vaan, et voi tyttöraukkaa. Oli kyllä itkussa pidättelemistä. Mä yritin sanoo koko ajan, et kulta se on musta, mulla on noin paha olla. Mut se jäi kurkkuun, se ei tullu ulos. Sen verran sain sanottuu, et tunnen itteni välillä jättiläiseks. Se siihen, et sit laihduttamise etee pitää tehä töitä. Alkaa kuulostaa siltä, et sen mielestä oon oikeesti lihonnu, kuten se pömppiksestä mainitsikin, ja et se yrittää vihjata, et se toivois mun laihduttavan itteni samankokoseks mitä olinkin. Onhan se totta, mun on laihduttava. Jollain tapaa se tuntuu pahalta silti, et oma poikaystävä sanoo noinkin suoraan. Oikeessa se vaan on, mitä mä murehdin.

Metin kysymyksiä koko illan mitä tännekin kirjotin. Mulla on ollu jo kauan oireita. Mä en oo vaan nähny sitä ennen ku nyt. Kaikki tuntuu muuttuneen, koska oon vaan tajunnu menettäneeni kontrollin itteeni ja elämääni. Mikään ei oo muuttunu, paitsi paino. Tässä ote mun toisesta blogista:


TORSTAI, 27. SYYSKUUTA 2012

 Harhaluuloja

 "Miks ne tuijottaa mua? Miks niiden pitää kattoo mua ku lihavaa ja ruoanhimoista? Otan leipääni kinkkua. Mitäköhän ne ajattelee? Ne kattoo mua kohti ja kuiskii. Kinkussahan on rasvaa paljon.. Kuitenkin valitsen lisäksi leipääni salaattia ja kurkkua, jotta se tekisi leivästä edes vähän terveellisemmän. Edelleenkin ne tuijottavat. Maksan, otan tarjottimen ja kävelen kohti pöytämerta. Etsin silmilläni paikkaa, jossa voisin syödä rauhassa kaukana katseilta. Onneksi löysin pöydän, joka piilottaa suurimman osan pöytämerestä seinän taakse. Olen siis yksin. Muttei kestä kauaakaan, kun 3 15-kesästä tyttöä tulee viereiseen pöytään istumaan. Alan pidättää itkua. Mä tiedän et oon syöny liikaa, mä en voi syödä enää. En saa syödä. Mua tuijotetaan. Mua kaduttaa. Voisinpa vain oksentaa kaiken ulos. Sattuu pitää ruokaa sisällä. Onneks oon kuitenki liikkunu tänään niin paljon, et en varmaan lihoo paljoa. Mä vaan lihoon ja lihoon ja lihoon enkä saa kontrolloitua sitä.."


Kävin tänään äidin ja veljen kans kaupungissa. Kaupoissa kiertämisen jälkeen äiti pakotti mut heseen. Mä en kyenny syömään kaikkea, mua alko oksettaan, hävettään, kaduttaan, ällöttää mun paino ja koko. Onneks asun yksin, äiti ei voi vahtia mun syömisiä. Sanoin vaan, et söin aika paljon aamulla. Ja oon huomannu, et mä mietin päässäni kuinka epäterveellisesti mun poikaystävä välillä elää, vaikka ei pitäis olla mulla mitään sanomista, kun peiliin kattoo.. Mut samaan aikaan toivon, et joku läheinen tajuais mitä on meneillään, kun toisaalta en haluis, et kukaan tietää, koska onhan tää nyt ihan helvetin noloa. Enkä kestä sitä syyttelyä ja arvostelua.. Kuten kunnan lääkäri sano, "lopeta se syöminen". Joo, sehän onkin niin helppoa. Kokeile vittu ite. Ei sitä edes tajua, et paljon sitä ruokaa on mättäny, ennen ku mahaan sattuu ja laatta meinaa lentää.

Mä en edes saa nukuttua enää. Yleensä kun poikaystävä (nimettäköön vaikka Nalleks, vaikka sen nimi toisessa blogissa onkin) on täällä nukun ihan hemmetin hyvin. Vaikken heti unta saakkaan. Nyt uni oli katkonaista, nukuin varmaan 2 tuntia koko yön aikana, vaikka aikaa oli nukkua 9 tuntia. Kello vaan tikitti korvissa ja ajatukset lenteli asiasta toiseen. Taisin itkeäkin muutaman kerran, kun en pystyny tosiaan Nallelle kertoo mun ongelmasta.

Pitää kai lähtee raataa nää rasvat pois.

Särkyneenä

Mä vaan itken. En kykene muuhun. Kyyneleet valuu virtana, ja se sattuu. Kuka mä oon? Mä en tunne itteäni enää. Mikä mun on? Miksen mä voi vaan kertoa äidille ja muille ja lopettaa tätä paskaa? Miksen? Mä en tiedä miten selviän tästä päivästä. Sekosin äsken, heitin kaiken herkkupiilosta lattialle, heitin pois. Jämähdin paikalleni. Miten vitussa parissa päivässä musta on tullu hirviö? Vai oonko vaan heränny todellisuuteen? Onko muhun isketty jokin ohjelma, mitä mun on määrä suorittaa? Entä jos oon vaan viihdettä jollekin?

Mulla on niin paha olo. Ajattelen koko ajan vaan ruokaa, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Kaupungilla mietin, et mitä kaikkea mulla kotona odottaa kaapeissa. Äidillä mietin, et mitä herkkuja mä sieltä varastan. Mummulla nyysin kaiken mukaani mitä se ikinä tahtookin antaa. Muiden luona ahdistaa koko syöminen, ei mulla oo nälkä, koskaan. Vieraissa. Maha kurnii, peitän sen. Koitan puhuu päälle.

Koko ajan silti painaa syyllisyys ja häpeä. Afrikassa lapset on ilman ruokaa ja täällä mä mättään viiden lapsen edestä ruokaa. Oon itsekäs. Toivosin vaan, et mulla olis joku joka ymmärtäs mua, ja pitäis musta kii. Lohduttais, olis tukena, kuivais mun kyyneleet. Jos vaan voisin kertoa tästä..

Mun on koko ajan kylmä. Päähän sattuu. Kahtena yönä en oo saanu nukuttua, vasta aamulla oon päässy nukkumaan. Pian on kai taas aika. Kai itken itseni uneen.

Iskä kattelee mua valokuvasta. Ikävä on kova. Olispa iskä täällä auttamassa mua.

Why does it rain down on utopia?

Eilen oli tosiaan se lääkäri. Jollain tapaa menin sinne liian itsevarmana siitä, että mulla ei ole syömishäiriötä. Kuitenkin huoli hänellä oli, ja halus nähdä painon ja vatsan. Kerroin "pömppiksestä" joka minulle oli tullut, ja hän siihen sitten, "noh, näytäs nyt missä se pömppis sitten on". Tietenkin tein työtä käskettyä ja hän hetken siinä ihaili vatsaani ja olo alkoi tuntumaan ahdistavalta. Tämän jälkeen hän pyysi mut vaa'alle. Paino oli noussut 3 kiloa 2 kuukaudessa. Itku oli lähellä, mut sain kuitenkin pidätettyä sitä. Istuin takaisin tuolille ja katselin lattiaan. Sanoin, et ei mulla voi olla syömishäiriötä. Lääkäri kuitenkin siihen mainitsi, et hän ei sitä diagnosoi, et se tehdään sitten jatkohoidossa. Mut syömishäiriöstä kyse on ja se on hoidettava. Mun pitää nyt viikon ajan pitää kirjaa siitä, mitä syön. Tietenkin hän kysy, mitä olin edellisenä päivänä syönyt. Menin lukkoon ja naama helahti punaseks. Hävetti. Kadutti. Sanoin, et en paljoa. Se määräs mut sitten verikokeisiin, et nähdään onks kaikki arvot okei.

Lähdin lääkäriasemalta kävelemään torille bussiin, ja koko matkan kävelin katse maassa. Lumi kasteli ja jäädytti kasvoja, kyyneleet valu pitkin poskia, ja tuntu siltä, kun mua ei olis enää olemassa. Ihmiset jotka käveli ohi, oli mun mielikuvituksen tuotetta ja äänet kuulu mun päästä. Mä olin shokissa. En olis ikinä voinu kuvitella joutuvani joskus tähän tilanteeseen.

Tänään sitten oli verikokeet. Oli tuskaa paastota 12 tuntia. Maha kurni ja särki, eikä vettäkään saanut paljoa juoda. Verikokeiden jälkeen söin, ja menin torkkumaan. Herätessäni lähdin keskustaan kauppaan, kun näin tarjouksia telkkarista. Kaikki tarpeellinen tuli mukaan, mut niin tuli kaikki tarpeetonkin. Hävetti kassalla, kun tuttu oli töissä. Bussissakin tuttu istu viereen. Tuntu, et mun pitää selitellä sitä, miks oon ostanu niin paljon ruokaa. Mä en tiedä miks. Tietäsinkin. Joskus pääsen kaupasta ilman mitään mielitekoja, mut tänään ei ollu se päivä. Tänään oli tilipäivä. Ja nyt ne kummittelee mun herkkupiilossa. Toivoisin, ettei niitä olis. Pian syön kaiken ja sit maha on taas niin kipee, et ei istumaankaan pysty. Mullehan kunnan lääkäri sano, et lopeta syöminen niin paranen. Sitten mainitsin asiasta eilen lääkärille, ja se oli ihan kauhuissaan. Ja koitti ilmeisesti todistella mulle, et mun ei tarvi lopettaa sitä. Et saan apua sen kontrollointiin. Parempi olis. Mä en ite pysty siihen. Mä en haluu enää vaa'alle mennessäni nähdä tähtiä. Mä haluun laihtua tai ihan vaikka pysyy tässä. Kunhan en enää lihois..

Lääkäriin

Joo uskaltauduin soittaan sitte yksityiselle aikaa. Maksaahan toki se ja tiedä sitten mistä maksan.Vittu. Tänään en oo viel syöny mitään, mut lähen tästä pian käveleen keskustaan, viideltä olis aika. Jos sais noi uniongelmatki samalla kuriin.. Mä vaan pelkään, et mut leimataan ihan jokskin muuks mitä oon. Noh, siks meen yksityiselle, et ne olis rehellisiä ja ottais mut tosissaan. Kyllä mä nyt tiedän, et mulla on ongelma, ja saa olla vitun ylpee siitä, et oon pystyny myöntään sen. Katotaan nyt sitten mitä lääkärissä sanotaan..

Ongelma

Blogi on nyt muuttanut muotoaan. Vanhat tekstit ovat poissa ja minä taas täällä. Minä, vitun yksinkertainen, itsekäs ja pakkomielteinen nuori nainen. Lyhkäisyydessään, tajusin tänään, et en oo ihan okei itseni kanssa. No koska olisinkaan ollut? En oikein tiedä mistä suunnasta ja mistä näkökulmasta aloittaisin.

Mä ahmin ruokaa. En tiedä miksi, en osaa kertoa kuinka usein, en sitä, kuinka paljon. Ahmin kaapit tyhjäksi, ahmin kaiken mitä käsiini saan. Mun kaapeissahan harvon on mitään.. No, hetki kuitenkin menee syömisen loputtua ja tajuan, et mun maha on niin kipee, et laatta lentää. Antaa lentää. Sitten se tulee jos on tullakseen. Mulla ei oo bulimiaa, en koe suurta tuskaa ellen oksenna kaikkea ulos. Ja se on mulle ihan sama mitä mättään, yleensä kyllä jotain terveellistä. Enkä ole tunnesyöppö, kyllä mä nyt sen vittu ite tunnistan.

Liikun liikaa. Joo, mulle ei riitä mikään. Koska edellisen päivän kalorimäärät on ahmimisesta johtuen niin isot, niin on mun myös liikuttava ne pois. Mulla on kaikki mitat tallessa ja pidän tarkkaa kirjaa siitä, et mihin suuntaan ne liikkuu. Rasva olis kiva muuttaa lihakseks.

Mun päässä on vikaa.  Ihan ku en sitä ite tajuis. Kyllä mä tiedän etten oo läski. Sanokaa se sama mun peilikuvalle.

Ongelma. Mä tiedän, oon antanu tän karata käsistä. Urheilu on pakkopullaa, se on toteutettava. Syöminen nyt on pitkään ollu tätä samaa, ja ei mikskään muutu. Mun ajatusmaailma ei tästä tuu muuttumaan ennen ongelman katoamista. Elän oravanpyörässä, jossa välillä on parempia hetkiä.

Ihmiset ahdistaa. Mä en kestä sitä et joudun syömään ihmisten kanssa. Jos tällänen tilanne pääsee syntymään, syön mahdollisimman vähän ja esitän, etten jaksa kaikkea, ettei kukaan arvais, millanen läskiahmija oon. Oikeesti mä himoitsen sitä pihviä suussa sulavalla marinadikastikkeella ja patonkia majoneesilla.. Mut ei, mä kiellän itteäni. Ei saa.