Ongelma

Blogi on nyt muuttanut muotoaan. Vanhat tekstit ovat poissa ja minä taas täällä. Minä, vitun yksinkertainen, itsekäs ja pakkomielteinen nuori nainen. Lyhkäisyydessään, tajusin tänään, et en oo ihan okei itseni kanssa. No koska olisinkaan ollut? En oikein tiedä mistä suunnasta ja mistä näkökulmasta aloittaisin.

Mä ahmin ruokaa. En tiedä miksi, en osaa kertoa kuinka usein, en sitä, kuinka paljon. Ahmin kaapit tyhjäksi, ahmin kaiken mitä käsiini saan. Mun kaapeissahan harvon on mitään.. No, hetki kuitenkin menee syömisen loputtua ja tajuan, et mun maha on niin kipee, et laatta lentää. Antaa lentää. Sitten se tulee jos on tullakseen. Mulla ei oo bulimiaa, en koe suurta tuskaa ellen oksenna kaikkea ulos. Ja se on mulle ihan sama mitä mättään, yleensä kyllä jotain terveellistä. Enkä ole tunnesyöppö, kyllä mä nyt sen vittu ite tunnistan.

Liikun liikaa. Joo, mulle ei riitä mikään. Koska edellisen päivän kalorimäärät on ahmimisesta johtuen niin isot, niin on mun myös liikuttava ne pois. Mulla on kaikki mitat tallessa ja pidän tarkkaa kirjaa siitä, et mihin suuntaan ne liikkuu. Rasva olis kiva muuttaa lihakseks.

Mun päässä on vikaa.  Ihan ku en sitä ite tajuis. Kyllä mä tiedän etten oo läski. Sanokaa se sama mun peilikuvalle.

Ongelma. Mä tiedän, oon antanu tän karata käsistä. Urheilu on pakkopullaa, se on toteutettava. Syöminen nyt on pitkään ollu tätä samaa, ja ei mikskään muutu. Mun ajatusmaailma ei tästä tuu muuttumaan ennen ongelman katoamista. Elän oravanpyörässä, jossa välillä on parempia hetkiä.

Ihmiset ahdistaa. Mä en kestä sitä et joudun syömään ihmisten kanssa. Jos tällänen tilanne pääsee syntymään, syön mahdollisimman vähän ja esitän, etten jaksa kaikkea, ettei kukaan arvais, millanen läskiahmija oon. Oikeesti mä himoitsen sitä pihviä suussa sulavalla marinadikastikkeella ja patonkia majoneesilla.. Mut ei, mä kiellän itteäni. Ei saa.