Se kaikki kesti viikon, se hyvä. Nyt tää on taas tätä samaa paskaa kiukuttelua. Perjantaina meidän piti Nallen kanssa keskustella. Ei, hän halus olla erakkona. Sovittiin sitten, et nähään lauantaina keskustassa. No me nähtiin, mut ei kahden. Ja sitä paitsi hän oli niin väsynyt raskaan työpäivän jälkeen... Ja tänään ei sitten ees kerinny, kun töihin lähti ja tullessaan soitti menevänsä kotiin. Sitten se suuttuu kun en oo voinu kertoa. Mä en voi vaan pamauttaa sille missää facebookissa et hei muru mulla on syömishäiriö. Se sekois, se ei tietäs miten toimia ja se alkais pitää mua ihan hulluna. Se asia tarvii käsitellä ja haluun nähdä/kuulla sen, et asia on ymmärretty oikein.
Voisko oikeesti olla, et muhun on iskeny masennus taas? Mua itkettää ja harmittaa, enkä haluu puhuu kenellekään. Tuntuu, et oon taakka. En haluu pilata kenenkään päivää. Toistaseks oon tarpeeks vahva estämään itteni vahingoittamisen. En kestäis sitä häpeää. Ja muutama kelle puhun, ei ymmärrä et oon tosissani.
Mua ahdistaa joulu ja jouluruoat.. Voisin skipata koko juhlan.. Äidilläkään enää muuta kun vähän pöperöä, ei mitään kummallista lahjojen jakamistakaan taida tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti