My teddy

Ihan ensiks, mulla on toisessa blogissa arvonta käynnissä, ja siellä voi sitten jotain kivaa joulun jälkeisinä päivinä voittaa. Blogiin pääset tästä.

Mun poikaystävä tuli eilen mun luo. Mulla oli tietenki kaikki sivut auki, mm tää blogi. Se sitten tuli koneelle ja kysy, et mikä tää on. Sanoin vaan, etten tiedä. Onneks se ei osannu kattoa nickiä tai osotetta, sano vaan, et voi tyttöraukkaa. Oli kyllä itkussa pidättelemistä. Mä yritin sanoo koko ajan, et kulta se on musta, mulla on noin paha olla. Mut se jäi kurkkuun, se ei tullu ulos. Sen verran sain sanottuu, et tunnen itteni välillä jättiläiseks. Se siihen, et sit laihduttamise etee pitää tehä töitä. Alkaa kuulostaa siltä, et sen mielestä oon oikeesti lihonnu, kuten se pömppiksestä mainitsikin, ja et se yrittää vihjata, et se toivois mun laihduttavan itteni samankokoseks mitä olinkin. Onhan se totta, mun on laihduttava. Jollain tapaa se tuntuu pahalta silti, et oma poikaystävä sanoo noinkin suoraan. Oikeessa se vaan on, mitä mä murehdin.

Metin kysymyksiä koko illan mitä tännekin kirjotin. Mulla on ollu jo kauan oireita. Mä en oo vaan nähny sitä ennen ku nyt. Kaikki tuntuu muuttuneen, koska oon vaan tajunnu menettäneeni kontrollin itteeni ja elämääni. Mikään ei oo muuttunu, paitsi paino. Tässä ote mun toisesta blogista:


TORSTAI, 27. SYYSKUUTA 2012

 Harhaluuloja

 "Miks ne tuijottaa mua? Miks niiden pitää kattoo mua ku lihavaa ja ruoanhimoista? Otan leipääni kinkkua. Mitäköhän ne ajattelee? Ne kattoo mua kohti ja kuiskii. Kinkussahan on rasvaa paljon.. Kuitenkin valitsen lisäksi leipääni salaattia ja kurkkua, jotta se tekisi leivästä edes vähän terveellisemmän. Edelleenkin ne tuijottavat. Maksan, otan tarjottimen ja kävelen kohti pöytämerta. Etsin silmilläni paikkaa, jossa voisin syödä rauhassa kaukana katseilta. Onneksi löysin pöydän, joka piilottaa suurimman osan pöytämerestä seinän taakse. Olen siis yksin. Muttei kestä kauaakaan, kun 3 15-kesästä tyttöä tulee viereiseen pöytään istumaan. Alan pidättää itkua. Mä tiedän et oon syöny liikaa, mä en voi syödä enää. En saa syödä. Mua tuijotetaan. Mua kaduttaa. Voisinpa vain oksentaa kaiken ulos. Sattuu pitää ruokaa sisällä. Onneks oon kuitenki liikkunu tänään niin paljon, et en varmaan lihoo paljoa. Mä vaan lihoon ja lihoon ja lihoon enkä saa kontrolloitua sitä.."


Kävin tänään äidin ja veljen kans kaupungissa. Kaupoissa kiertämisen jälkeen äiti pakotti mut heseen. Mä en kyenny syömään kaikkea, mua alko oksettaan, hävettään, kaduttaan, ällöttää mun paino ja koko. Onneks asun yksin, äiti ei voi vahtia mun syömisiä. Sanoin vaan, et söin aika paljon aamulla. Ja oon huomannu, et mä mietin päässäni kuinka epäterveellisesti mun poikaystävä välillä elää, vaikka ei pitäis olla mulla mitään sanomista, kun peiliin kattoo.. Mut samaan aikaan toivon, et joku läheinen tajuais mitä on meneillään, kun toisaalta en haluis, et kukaan tietää, koska onhan tää nyt ihan helvetin noloa. Enkä kestä sitä syyttelyä ja arvostelua.. Kuten kunnan lääkäri sano, "lopeta se syöminen". Joo, sehän onkin niin helppoa. Kokeile vittu ite. Ei sitä edes tajua, et paljon sitä ruokaa on mättäny, ennen ku mahaan sattuu ja laatta meinaa lentää.

Mä en edes saa nukuttua enää. Yleensä kun poikaystävä (nimettäköön vaikka Nalleks, vaikka sen nimi toisessa blogissa onkin) on täällä nukun ihan hemmetin hyvin. Vaikken heti unta saakkaan. Nyt uni oli katkonaista, nukuin varmaan 2 tuntia koko yön aikana, vaikka aikaa oli nukkua 9 tuntia. Kello vaan tikitti korvissa ja ajatukset lenteli asiasta toiseen. Taisin itkeäkin muutaman kerran, kun en pystyny tosiaan Nallelle kertoo mun ongelmasta.

Pitää kai lähtee raataa nää rasvat pois.