Särkyneenä

Mä vaan itken. En kykene muuhun. Kyyneleet valuu virtana, ja se sattuu. Kuka mä oon? Mä en tunne itteäni enää. Mikä mun on? Miksen mä voi vaan kertoa äidille ja muille ja lopettaa tätä paskaa? Miksen? Mä en tiedä miten selviän tästä päivästä. Sekosin äsken, heitin kaiken herkkupiilosta lattialle, heitin pois. Jämähdin paikalleni. Miten vitussa parissa päivässä musta on tullu hirviö? Vai oonko vaan heränny todellisuuteen? Onko muhun isketty jokin ohjelma, mitä mun on määrä suorittaa? Entä jos oon vaan viihdettä jollekin?

Mulla on niin paha olo. Ajattelen koko ajan vaan ruokaa, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Kaupungilla mietin, et mitä kaikkea mulla kotona odottaa kaapeissa. Äidillä mietin, et mitä herkkuja mä sieltä varastan. Mummulla nyysin kaiken mukaani mitä se ikinä tahtookin antaa. Muiden luona ahdistaa koko syöminen, ei mulla oo nälkä, koskaan. Vieraissa. Maha kurnii, peitän sen. Koitan puhuu päälle.

Koko ajan silti painaa syyllisyys ja häpeä. Afrikassa lapset on ilman ruokaa ja täällä mä mättään viiden lapsen edestä ruokaa. Oon itsekäs. Toivosin vaan, et mulla olis joku joka ymmärtäs mua, ja pitäis musta kii. Lohduttais, olis tukena, kuivais mun kyyneleet. Jos vaan voisin kertoa tästä..

Mun on koko ajan kylmä. Päähän sattuu. Kahtena yönä en oo saanu nukuttua, vasta aamulla oon päässy nukkumaan. Pian on kai taas aika. Kai itken itseni uneen.

Iskä kattelee mua valokuvasta. Ikävä on kova. Olispa iskä täällä auttamassa mua.